Kaksin kotona

Mies, joka täällä asuu, pääsi vihdoin ja viimein leikkaukseen ja on ollut sairaalassa toipumassa eli kaikki on siltä osin kunnossa. Minä sen sijaan olen ollut kotona kissan kanssa kahdestaan. Herra Karvajalka on ollut hieman ihmeissään, missä palvelija on. Eräänä iltana esimerkiksi ulkoa tullessaan kissa ryntäsi suoraan olohuoneeseen. Katsahti sohvaa, jossa mies yleensä röhnöttää, ja todetessaan sohvan olevan tyhjä, katsoi minua hyvin hämmästyneen näköisenä. Eikö se palvelija ole vieläkään ilmaantunut paikalle? Ei taida Herra Karvajalka nyt tietää, ettei palvelijasta ole kotiutuessaankaan useampaan viikkoon kissan hoivaajaksi.

Kuinka meillä kahdella sitten on mennyt, kissalla ja minulla? Aamuisin lähdemme ulkoilulle. Joinakin aamuina ulkoilu kestää lähes kaksi tuntia. Tämän jälkeen syön aamiaisen ja yritän tehdä kotitöitä. Herra Karvajalka painuu yleensä päiväunille siinä vaiheessa, kun tullaan aamu-ulkoiluilta, mutta minun läsnäoloni selvästi häiritsee hänen ylhäisyyttään. Ei meinaa uni tulla millään, koska pitää seurata palvelijattaren tekemisiä tai vaatia palvelijatarta kylmään saunaan istumaan. Vaihtoehtoisesti minun täytyy mennä sohvalle pötköttelemään, jos kissa päättää nukkua päiväunet olohuoneen pöydällä (ihan normimeininkiä tässä taloudessa), koska tämä rauhoittaa kissan mieltä. Lopulta kun kissan silmät täyttyvät unihiekasta, saan hetken omaa rauhaa, kunnes täytyykin lähteä miestä katsomaan sairaalaan. 

Sairaalareissun jälkeen Herra Karvajalka hyökkää eteiseen vaatien jalkahierontaa eli minä hieron jaloillani kissaa ja kissa kehrää tyytyväisenä. Tämän jälkeen kissa voikin lähteä ulos terassialueelle, joten minä voin laittaa kissalle iltaruoan ja istua Emmerdalen ääreen. Emmerdale aiheuttaa kissassa jonkin asteista närästystä. Viimeistään puolenvälin tienoilla minulle tullaan maukumaan kovaäänisesti, että olisi aika lähteä lenkille. Olen yrittänyt pitää pintani ja lähteä ulos vasta ohjelman jälkeen, ettei minun tarvitsisi enää iltamyöhään lähteä päivän kolmannelle kissaulkoilulle. Aika hyvin olen suunnitelmissani onnistunut.

Iltaisin, kun olen halunnut käydä suihkussa, olen ottanut kissan sisälle. Siitä alkaa mahdoton elämä. Kissa huutaa kuin viimeistä päivää. Ikinä ei ole saanut olla ulkona. Olen yrittänyt hoitaa pesutoimenpiteeni nopeasti, mutta sekään ei aina riitä. Muutaman kerran suihkussa ollessani on suihkuverhon ja seinän välistä ilmestynyt valkoinen tassu. Jokin kauhuelokuvamainen fiilis on syöksynyt alitajuntaani, vaikka minua on naurattanutkin hysteerisesti kissan dramatisoinnit. Suihkusta tullessani kissa on tapittanut minua silmät kekäleinä ja mittaillut, millaisen hypyn tekisi. Minun selkääni nimittäin. Onhan tällainen pakolla sisälle ottaminen kostettava roikkumalla palvelijattaren selässä ja huutamalla entistä kovempaan ääneen. Vielä paremmaksi kohtauksen tekee, jos palvelijatar kumartuu kunnolla, niin herra Karvajalka voi teroittaa kyntensä palvelijattaren eli minun takalistooni. Hullua. Onneksi kylpytakkini on paksu, joten kynnet eivät pahemmin tunnu selässäni. Eräänä iltana en vain muistanut, että olin laittanut kylpytakin pesukoneeseen ja minulla oli pelkkä pyyhe. Silloin oli hämäytettävä kissaa, etteivät kynnet uponneet paljaaseen ihooni. Kissa ei tykännyt siitä, että ryntäsin kylpyhuoneesta nopeaa vauhtia pois.

Mitäs muuta? Kissan vatsa meni löysälle toisena päivänä, kun palvelija oli pois kotoa. Huomasin, että uloste oli hieman löysähköä, mutten ajatellut asiaa sen kummemmin. Seuraavana päivänä kissa olikin ehtinyt tehdä temppunsa omia aikojaan katajan alle ja valkoisissa haaremihousuissa oli vauhtiraidat. Voi sen yhden kerran. Herra Karvajalkaahan ei niin vain pestä. Yritin hieman puhdistaa karvoja, mutta sain näpeilleni. No, eihän siinä mitään, mutta aloin tietysti hieman huolestua kissan kunnosta. Toisaalta olin kuullut niin paljon vastaavia tarinoita, kuinka kissa reagoi johonkin muutokseen, että ajattelin tämän johtuvan siitä, koska kissa kuitenkin söi ja joi normaalisti. Hieman oli apeutta aistittavissa, mutta en ehkä itsekään ollut kaikkein parhaimmillani. Vauhtiraidat saatiin lopulta harjattua pois ja kuvittelin tilanteen olevan ohi. Ei kuitenkaan. Seuraavaksi haaremihousuihin tarttui pieni kakkapökäle, johon ei saanut koskea. Oli siinä sitten menoa, kun hieno poika marssii pitkin kulmakuntia kakkapökäle takapuolessa. Onneksi tässä kävi lopulta niin, että kun kissa oli oikein keskittynyt johonkin asiaan ulkona, nappasin pökäleen takakarvoista irti, ja kas kummaa, kissa jopa katsoi minua kiittävän näköisesti.

Viikko ollaan kahdestaan eletty kissan kanssa, mutta tänään asiaan tuli muutos. Palvelija kotiutui sairaalasta. En tiedä, vaistosiko kissa, että mies, joka täällä asuu, oli tulossa kotiin, koska oli ihmeen riehakkaalla tuulella tänään. Ja olisittepa kuulleet ne riemuhuudot, joita kissa päästeli, kun mies vihdoin ja viimein Kela-taksilla kotiin tuli. Tuli vain mieleeni, että taisin olla aika huono yksinhuoltaja.

Onko teidän lemmikit reagoineet äkillisiin muutoksiin, joita perheessänne on tapahtunut?