Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Camilla Läckberg on yksi niistä dekkaristeista, jonka tuotoksiin tulee lähes aina tartuttua. Itsellä on vain yksi Läckbergin teos, joka on jäänyt lukematta ja sekin ihan vain sen takia, ettei kirja ole ollut saatavilla silloin, kun olen sitä etsiskellyt. Sinänsä harmi, koska Läckbergin teoksissa päähenkilöiden arjen tarinaa kerrotaan rikostarinan rinnalla. Olin siis ihan tyytyväinen, kun äitini lainasi minulle Camilla Läckbergin uusimman suomennoksen Leijonankesyttäjän (Gummerus, 2015). Ruotsinkielinen alkuteos on Lejontämjaren (2014). Kirjan on suomentanut Outi Menna. Ja kuten arvata saattaa, tätä kirjaa ei saa edes paikallisista kirjastoista helposti lainattua. Jonotuslista on pitkä.

Leijonankesyttäjässä nuoria tyttöjä on hävinnyt taivaan tuuliin, kunnes yksi kadonneista tytöistä löytyy pahoin vammautuneena hoipertelemassa ajotiellä keskellä lumisadetta. Tapahtuu auto-onnettomuus, jonka seurauksena tyttö saa lisää vakavia vammoja ja kuolee. Kadonneiden tyttöjen mysteeri jää edelleen arvoitukseksi, mutta Patrik Hedström poliisikollegoineen saa uusia ajatuksia, joiden avulla pääsevät eteenpäin rikosten selvittämisessä. Samaan aikaan Patrikin vaimo Erica Falck työskentelee uuden kirjaprojektinsa kanssa. Hän yrittää selvittää vanhaa perhemysteeriä. Kirjan työstäminen tuntuu kuitenkin olevan jumissa, joten Erica haluaa ihan vain hieman puuttua kadonneiden tyttöjen mysteerin selvittämiseen. Klassinen Läckberg-asetelma on valmis jälleen kerran.

Camilla Läckberg on keksinyt loistavan tavan koukuttaa lukijansa. Kirjojen peruskaava toistuu kirjasta toiseen, mutta toisaalta, mitä väliä, jos kirjat ovat viihdyttäviä. Läckberg osaa viedä tarinaa eteenpäin tavalla, jolla lukija saadaan kääntämään sivuja huomaamattaan. Kirjan teksti on helppolukuista ja selkeää. Rikosmysteeri kirjassa vaikutti aika selkeältä tapaukselta, mutta lopussa paljastuikin yllätyksiä. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä Läckberg keksii kirjojensa rikokset. Leijonankesyttäjän aihe oli mielestäni karmaiseva ja aluksi mietinkin, pystynkö lukemaan kaikkia kuvauksia läpi. Se täytyy Läckbergille antaa miinusta tai en tiedä miinusta, mutta vieläkö poliisit oikeasti käyttävät faksia? Eikö nykyaikana kaikki liiku sähköpostien kautta ja etenkin poliisiasioissa salattuina sähköposteina?

Vaikka Leijonankesyttäjä on dekkari, antaa kirja jälleen kerran aiheen pohtia sitä, kuinka pimeä ihmismieli voi toisinaan olla. Voiko joku oikeasti olla jo syntymästään lähtien synkkä ja katala vai onko kaikki kasvatuksen tulosta? Jotenkin ajattelisin, ettei kukaan ole syntymästään lähtien paha. Entä kuinka paljon perhe vaikuttaa siihen, millainen yksilö ihmisestä kasvaa? Luultavasti paljonkin. Lisäksi yksilön kehittymiseen vaikuttaa tietysti se, millaiseen kaveripiiriin joutuu ja onko ihmisen mieli helposti johdateltavissa. Nämä ihan vain muutamia asioita mainitakseni.

Camilla Läckbergin Leijonankesyttäjää suosittelen luettavaksi, jos olet pitänyt muusta Läckbergin tuotannosta. Kirjaan kannattaa tarttua myös, jos kaipaa helppoa luettavaa. 

Tähtiä kirja saa 4+ (asteikko 1-5).