Camilla Läckberg on yksi niistä dekkaristeista, jonka tuotoksiin
tulee lähes aina tartuttua. Itsellä on vain yksi Läckbergin teos, joka on
jäänyt lukematta ja sekin ihan vain sen takia, ettei kirja ole ollut saatavilla
silloin, kun olen sitä etsiskellyt. Sinänsä harmi, koska Läckbergin teoksissa
päähenkilöiden arjen tarinaa kerrotaan rikostarinan rinnalla. Olin siis ihan
tyytyväinen, kun äitini lainasi minulle Camilla Läckbergin uusimman suomennoksen
Leijonankesyttäjän (Gummerus, 2015).
Ruotsinkielinen alkuteos on Lejontämjaren
(2014). Kirjan on suomentanut Outi Menna. Ja kuten arvata saattaa, tätä kirjaa
ei saa edes paikallisista kirjastoista helposti lainattua. Jonotuslista on
pitkä.
Leijonankesyttäjässä
nuoria tyttöjä on hävinnyt taivaan tuuliin, kunnes yksi kadonneista tytöistä
löytyy pahoin vammautuneena hoipertelemassa ajotiellä keskellä lumisadetta. Tapahtuu auto-onnettomuus,
jonka seurauksena tyttö saa lisää vakavia vammoja ja kuolee. Kadonneiden tyttöjen
mysteeri jää edelleen arvoitukseksi, mutta Patrik Hedström poliisikollegoineen
saa uusia ajatuksia, joiden avulla pääsevät eteenpäin rikosten selvittämisessä.
Samaan aikaan Patrikin vaimo Erica Falck työskentelee uuden kirjaprojektinsa
kanssa. Hän yrittää selvittää vanhaa perhemysteeriä. Kirjan työstäminen tuntuu
kuitenkin olevan jumissa, joten Erica haluaa ihan vain hieman puuttua
kadonneiden tyttöjen mysteerin selvittämiseen. Klassinen Läckberg-asetelma on
valmis jälleen kerran.
Camilla Läckberg on keksinyt loistavan tavan koukuttaa lukijansa.
Kirjojen peruskaava toistuu kirjasta toiseen, mutta toisaalta, mitä väliä, jos
kirjat ovat viihdyttäviä. Läckberg osaa viedä tarinaa eteenpäin tavalla, jolla
lukija saadaan kääntämään sivuja huomaamattaan. Kirjan teksti on helppolukuista
ja selkeää. Rikosmysteeri kirjassa vaikutti aika selkeältä tapaukselta, mutta
lopussa paljastuikin yllätyksiä. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä Läckberg
keksii kirjojensa rikokset. Leijonankesyttäjän
aihe oli mielestäni karmaiseva ja aluksi mietinkin, pystynkö lukemaan kaikkia
kuvauksia läpi. Se täytyy Läckbergille antaa miinusta tai en tiedä miinusta,
mutta vieläkö poliisit oikeasti käyttävät faksia? Eikö nykyaikana kaikki liiku
sähköpostien kautta ja etenkin poliisiasioissa salattuina sähköposteina?
Vaikka Leijonankesyttäjä
on dekkari, antaa kirja jälleen kerran aiheen pohtia sitä, kuinka pimeä
ihmismieli voi toisinaan olla. Voiko joku oikeasti olla jo syntymästään lähtien
synkkä ja katala vai onko kaikki kasvatuksen tulosta? Jotenkin ajattelisin, ettei
kukaan ole syntymästään lähtien paha. Entä kuinka paljon perhe vaikuttaa
siihen, millainen yksilö ihmisestä kasvaa? Luultavasti paljonkin. Lisäksi yksilön
kehittymiseen vaikuttaa tietysti se, millaiseen kaveripiiriin joutuu ja onko
ihmisen mieli helposti johdateltavissa. Nämä ihan vain muutamia asioita mainitakseni.
Camilla Läckbergin Leijonankesyttäjää
suosittelen luettavaksi, jos olet pitänyt muusta Läckbergin tuotannosta.
Kirjaan kannattaa tarttua myös, jos kaipaa helppoa luettavaa.
Tähtiä kirja saa 4+ (asteikko 1-5).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti