Teatterissa: Troikka

Onnistuin saamaan Studio Pasilan kevään uutuusnäytelmä Troikkaan kultaposseliput, josta olen hyvin kiitollinen. Tästä innostuneena pinkaisin kirjastoon lainaamaan Jari Tervon kirjaa Troikka, koska ajattelin lukaista teoksen ennen teatteriesitystä. Toisin kuitenkin kävi. En ehtinyt lukea kirjaa kuin puoleen väliin saakka, koska väliin piti lukea yksi pikalainateos. Troikan lukuprojekti siis jatkuu, mutta itse näytelmää ajatellen lukemani alkupuolisko oli hyvä. Tämä tuki näytelmän seuraamista, koska näytelmän tapahtumat sijoittuvat kirjan toiselle puoliskolle.

Näytelmäksi Jari Tervon Troikan on dramatisoinut Sami Keski-Vähälä. Ohjauksesta on vastannut Kari Rentola. Troikan rooleissa ovat Sanna-June Hyde, Eero Saarinen, Carl-Kristian Rundman, Rauno Ahonen, Leena Rapola ja Risto Kaskilahti. Lavastus on Katariina Kirjavaisen ja puvut Sari Salmelan käsialaa. Valosuunnittelu Teppo Saarinen ja äänisuunnittelu Ari-Pekka Saarikko. Naamioinnista ja kampauksista on vastannut Aino Hyttinen.

Eero Saarinen, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Sanna-June Hyde ja Carl-Kristian Rundman

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Troikassa matkustetaan junassa Helsingistä Tampereelle vuonna 1920. Junassa on matkalla myös Mannerheim (Carl-Kristian Rundman), jonka päämääränä on suojeluskuntajuhlat Tampereella. Mannerheimin seurueeseen kuuluvat varatuomari Ellen Kataja (Sanna-June Hyde) ja kenraalimajuri Hannes Ignatius (Eero Saarinen). Samaan aikaan Tampereella Mannerheimin junaa odotetaan saapuvaksi. Punikkitroikan (Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti ja Leena Rapola) tehtävänä on murhata Mannerheim.

Mannerheimiä esittävä Carl-Kristian Rundman on onnistunut luomaan hahmostaan sen verran voimakasluonteisen, että katsojan on pakko keskittyä lähes yksinomaan seuraamaan Rundmanin esitystä. Varatuomari Ellen Katajaa esittävä Sanna-June Hyde antaa itsestään salaperäisen ja vienon kuvan, vaikka pohjimmiltaan leskirouva ei mikään vieno nainen olekaan. Eero Saarinen kenraalimajuri Hannes Ignatiuksena on mainio. Troikka antaa välillä hieman hymynaihettakin, kun seuraa Saarisen eli Ignatiuksen pokkurointia Mannerheimille.

Eero Saarinen, Sanna-June Hyde ja Carl-Kristian Rundman

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Punikkitroikkaa esittävät Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti ja Leena Rapola eivät pääse näytelmässä helpolla. Heillä on useita eri rooleja, jotka kukin näyttelijä vetää loistavalla ammattitaidolla läpi. Troikan Eljas Rossia esittävä Rauno Ahonen on minulle hieman vieras nimi näyttämöllä, mutta sen verran vakuuttava mies lavalla on, että nimi jää varmasti muistiin. Uskomatonta, kuinka mies kyyneltyy lavalla hyvin aidon tuntuisesti. Leena Rapolan kasvot ovat tutut, mutta nimi vieras. Rapola on kuitenkin hyvin ammattimainen. Nainen syöksyy roolista toiseen. Välillä piti silmiä hieraista, oliko tämä nainen äsken sotilasvaatteissa troikkajoukossa ja nyt vuorostaan tarjoilijattaren roolissa. Risto Kaskilahti troikan Herman Hevoskoskena saa hymyn huulille. Kaskilahti on loistava komedianäyttelijä. Dramaattiseen Troikkaan Kaskilahti tuo ilman muuta eloa ja iloa.

Risto Kaskilahti, Leena Rapola ja Rauno Ahonen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Troikka on draamaa parhaimmillaan. Näyttelijöiden artikulointi on selkeää, eikä arvailuille tarvitse jättää sijaa. Näytelmä etenee asema asemalta kohti päämääräänsä. Näyttelijöiden välillä olevat jännitteet ovat selkeästi huomattavissa. Katsoja voi kuvitella olevansa joko junamatkustaja tai Tampereen suojeluskuntajuhliin osallistuja. Näytelmään on mielestäni saatu myös kuvattua aikakauteen sopivaa tunnelmaa.

Näytelmän puvustus oli mielestäni erittäin hyvä. Sanna-June Hyden puvustus oli kuin suoraan 1920-luvulta. Esityksessä käytettiin mukavasti tehokeinona takaseinälle heijastettuja maisemakuvia. Kuvat toivat näytelmään matkan tuntua. Pidin myös valkokankaasta, joka välillä vedettiin keskelle lavaa. Etenkin tilastotiedot Suomen sisällissodassa menehtyneistä olivat karua luettavaa.

Troikka on näytelmä, joka kannattaa käydä katsomassa, jos on vähänkään kiinnostunut Suomen historiasta. Vaikka itse näytelmä perustuu Jari Tervon humoristipitoiseen tekstiin, joka on dramatisoitu, on siinä paljon totuuden aineksia. Itse pidin näytelmästä paljon. Välillä on hyvä pysähtyä ja miettiä, millaista Suomessa oikeastaan olikaan itsenäistymisen jälkeisinä vuosina.

Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille kuvalainauksista.