Estejuoksua

Kissan ulkoiluttaminen vaatii pitkää pinnaa ja valmiutta mennä läpi tiheimmänkin ryteikön. Olimme jälleen kerran valkoisen, karvaisen ystäväni kanssa tällaisella, jonkun mielestä pitkäveteisellä, iltaulkoilulla. Ulkoilu rajoittui lähinnä pihlajan alla olevalla kivellä istumiseen tai puussa kiipeilyyn. Kissa kiipesi, en minä. Välillä hieman siirryimme enemmän puitten lomaan, koska sade yllätti meidät.

Ehdin miettiä syntyjä syviä kissan keskittyessä luonnon tarkkailuun. Kummastelin mm. sitä, miksi työpaikoilla kaiken maailman keräykset jäävät aina naisten huoleksi. Menin maanantaina töihin lomani jälkeen ja kuulin kollegani irtisanoneen itsensä. Kertoi keskiviikkona olevan viimeisen työpäivän. Hienoa. Onnea hänelle. Mahtavaa, kun joku jaksaa yrittää kehittää itseään vaativimmilla töillä. Puolen päivän jälkeen kysyin toiselta miespuoliselta kollegalta, pitäisikö meidän kenties muistaa herraa nro 1. jotenkin, koska hän meidät jättää. Kollega nro 2. sanoi, että olisihan se hyvä, mutta hän ei ole oikein ehtinyt tehdä mitään keräystä. Haloo, herra oli tiennyt tästä jo kaksi viikkoa! Keräys jäi tietenkin minun harteilleni. Hommaa ensin kortti maanantaina töitten jälkeen. Tiistaina kierrät kaikki mahdolliset työpisteet ja kinuat allekirjoituksia korttiin sekä avustusta lahjaa varten. Onneksi kollega on pidetty ja rahaa lohkesi suhteellisen helposti, vaikka yli puolet henkilökunnasta onkin vielä lomalaitumilla. Lisäksi mietit pääsi puhki, mitä ostaisitte (lue: allekirjoittanut ostaisi) hiljaiselle, uutteralle miehelle läksiäislahjaksi. Viskipullo olisi helppo ratkaisu, mutta mies ei juuri käytä alkoholia. Tiistaina työpäivän jälkeen kipität sellaiseen ketjuliikkeeseen, jonka lahjakortti kelpaa missä päin Suomea tahansa. Toivottavasti herra myös harrastaa urheilua, eikä ole vain kehunut itseään.

Takaisin kissan ulkoiluttamiseen. Huomasin maassa omituisen näköisen kiven. Aivan kuin keihään kärki. Otin kiven maasta ja pyörittelin sitä. En tiedä, onko minulla vilkas mielikuvitus, mutta kivi vaikutti siltä, että sitä olisi työstetty keihään tai jonkin muun aseen kärjeksi. Wau! Seisoinko minä arkeologisesti arvokkaalla maalla?

Kissa istui edelleen kivellä ja minä ihmettelin kiveä. Sitten rasahti. Suustani pääsi kiljaisu, koska säikähdin ja samassa huomasin, että olimme saaneet seuraa. Jänis oli tulossa meitä kohti. Välimatkaa minuun oli vajaa kaksi metriä. Jänis huomasi meidät ja teki 90 asteen käännöksen. Ryntäsi ryteikön poikki asuintalomme leikkipaikalle. Seuraavaksi reagoi kissa, joka ryntäsi jäniksen perään. Kolmantena pingoin minä ruskeissa Hai-saappaissani. Olimme Wolmari Iso-Hollon harjoittelumailla ja siellähän on tietysti esteitä. Jänis ylitti tai alitti leikkipaikan vierustalla olevan aidan hienosti. Kissa alitti aidan ja minä viimeisimpänä hyppäsin aidan yli. Aita oli noin 50-60 cm korkea, joten ei saavutus sinänsä, mutta hyvää harjoittelua mahdollista estejuoksua varten.

Jänis tietenkin ehti loppujen lopuksi hypähdellä pakoon. Minun täytyy myöntää, että sen verran rasahdusta säikähdin, että sydämeni hakkasi rinnassani epätavallisen kovaa jonkin aikaa. Tuli hieman primitiivinen olo.

Huomasin estejuoksun jälkeen, että kivi oli edelleen kädessäni. Mahdollista viestijuoksija-ainesta kenties?