29.12.2017

Vuoden viimeisen työpäivän aamu

Kuten monet jo tietävätkin, en ole aamuihminen. En sitten ollenkaan. Rakastan yksinäisiä ja hitaita aamuja. Aamuisin inhoan puhetta, toisia ihmisiä, television ääntä, radion mölinää ja ylipäätään lähes kaikkea. Herra Karvajalka on ainoa aamujen sulostuttaja, jota jaksan katsella, ellei kyseessä ole vapaapäivä, jolloin haluaisin nukkua hieman pidempään, vaikka ihan seitsemään asti. Silloin en jaksa karvaista otusta kovaäänisine vaatimuksineen.

Tänään oli kuitenkin normaali arkiaamu, vaikkakin vuoden viimeinen sellainen. Herätyskello, ihan perinteinen, alkoi piippailla hieman ennen puoli kuutta. Hyvä. Mies, joka täällä asuu, nukkui sikeästi kuorsaten. Ihmisvapaa aamu kenties tiedossa. Herra Karvajalka ilmestyi jalkoihini ohjaten minua terassin ovelle päin. Olo oli hieman tokkurainen. Olin ottanut illalla lihasrelaksantin ja yö ei ollut mennytkään hirsiä vedellessä, vaan sängyssä pyörien ja vessassa juosten.


Herra Karvajalka sai ulkoilupuvun eli valjaat päällensä ja fleksin narun niskaansa. Ovi auki ja kissa terassille. Itse kylpyhuoneeseen katselemaan peilikuvaa, jos vaikka sieltä jostain saisi kaivettua ihmismäisen näköisen otuksen esiin, niin kehtaisi lähteä julkisille paikoille liikkumaan. Vaikeaahan se on, mutta mennään siitä, mistä aita on matalin. Välillä kävin vilkuilemassa terassin suuntaan. Siellä se kissa istui pölkyn päällä ja nautti aamun raikkaasta ulkoilmasta.

Kylpyhuoneilun jälkeen keittiöön laittamaan Herra Karvajalalle ja itselleni aamupalaa. Taas vilkuilua terassille. Kaikki hyvin ja kissa nauttii olostaan. Kun sain aamupalasysteemit taiottua, menin ruokapöydän ääreen levittämään meikkini. Teekuppi ja voikkuleipä tietenkin kuuluivat myös samaan asetelmaan. Vilkaisu kelloon. Sanomalehteä en ehtisi taaskaan lukea. Sitten keskittyminen ehostukseen. Samalla muutamia puraisuja voileivästä ja teetä kyytipojaksi. Aha. Kissa on nähnyt jotain. Pölkyn päällä ei enää olla levollisessa asennossa, vaan hyökkäysvalmiina. Mustarastaatko siellä pyrähtelevät vai mitkä? Kuulen sateen ropinaa. Ei kiva juttu. Miksi? Oi miksi aina sataa?


Jatkan puuhastelujani pöydän ääressä. Yhtäkkiä kuulen, kuinka terassin ovi, joka on ollut raollaan, vedetään vauhdikkaasti auki. Herra Karvajalka on tulossa sisään. Äkkiä ripsivärin levitys loppuun. Silmälasit jäävät pöydälle, kun syöksyn irrottamaan fleksiä. Vilkuilen samalla terassin oven suuntaan, ettei kissa livahda fleksittömänä pihalle. Fleksiä irrottaessa huokaan jo valmiiksi. Kohta kissa istuisi ruokapöydällä (kyllä) meikkieni päällä. Siitä on tullut joka aamuinen traditio. Mutta mitä käy? Kissa syöksyy vauhdilla makuuhuoneeseen. Ryntään terassin ovelle katsomaan, mikä on säikäyttänyt kissan. Ei näy mitään.

Haen kylpyhuoneesta kissan pyyhkeen ja kutsun herran paikalle turkin kuivaukseen. Herra Karvajalka marssii makuuhuoneesta hölmistyneen näköisenä. Suussa roikkuu jokin otus! Alkaa huuto. Apua! Mitä ihmettä olet tuonut sisälle? Kamalaa. Ryntään kissan ohi makuuhuoneeseen ja hyppään sängyn päälle kiljumaan. Mies, joka täällä asuu, herää huutooni. On sen näköinen, että ärräpäät ovat lähellä. Huudan, että Mannilla on myyrä.


Kissa ei ole kiinnostunut metelöinnistäni. Kivempi on esimerkiksi heitellä lihavaa myyrää pitkin makuuhuoneen mattoa. Mies katsoo meidän touhuja hyvin väsyneen näköisenä. Silmät ristissä hakee paperia, ottaa myyrän – jo kuolleen – ja käy heittämässä myyrän terassille. Tokaisee samalla, että myyräleikit hoidetaan ulkona. Herra Karvajalka etsii myyrää makuuhuoneesta. Meinaa hermostua, kun otan syliini ja kiikutan terassille jatkamaan myyräleikkejään.

Ei kiinnostanut myyrä enää. Takaisin pölkyn päälle katselemaan. Puuteroin nopeasti jännityksestä kostuneet kasvoni ja syön aamupalan loppuun. Sitten repeän. Alan nauraa hysteerisesti, eikä naurulle meinaa tulla loppua. Puettuani on aika kiirehtiä asemalle. Minua naurattaa edelleen aivan älyttömästi. Mies on sen näköinen, että aamuohjelmassa ei ollut mitään huvittavaa.



4 kommenttia:

  1. 🤣🤣 Näitä sinun tarkasti kuvailevia tapahtumia on ilo lukea! - emäntä

    Myyrä! Ihan itse pyydystit ihmiselle aamupalaksi ja ne ei tykänny: HÖH! 😾 - Pepsi ja Max

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) -Palvelijatar-

      Joo, ihan tyhmää, jos haluaa raakaravintoa, niin aletaan kiljua. Olen sentään pitänyt alueen myyräkannan kesästä lähtien hyvässä kurissa. -Herra Karvajalka-

      Poista
  2. Kuten monet jo tietävätkin, en ole aamuihminen. En sitten ollenkaan. Rakastan yksinäisiä ja hitaita aamuja. Aamuisin inhoan puhetta, toisia ihmisiä, television ääntä, radion mölinää ja ylipäätään lähes kaikkea, ihan kuin omasta suusta nuo kaikki. Päivästä tulee hyvä, jos saan aamun toimittaa rauhassa ja hiljaa ja myös muuten yöt saisivat kiitos olla hiljaisia, viileitä ja pimeitä. Voisin muuttaa johonkin äänieristettyyn, viileään pehmustettuun huoneeseen öisin hih.

    Voihan myyrä sentään, johan oli aamu. Meillehän on paljon tuota näitä tuliaisia ja aina kauhean mourunnan kera. Pahin oli kun astuin yöllä pimeässä kuolleen rotan päälle.

    Sydämellistä uutta vuotta Mannilainen ja olen niin kiitollinen, että olemme löytäneet toisemme blogimaailmassa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti kiteytit yön. Täällä sama. Nykyään kaivelen jo korvatulppia esiin, jos vähäkin kuulen jotain meteliä. :)

      Ja siis yäk! Rotta. Kaikkein pahin kaikista jyrsijöistä. Minua eivät hiiret ja myyrät inhota ulkona, mutta sisätiloihin en niitä halua. Luulen, että myös kissa sen tiesi, ja siksi syöksyikin suoraan makuuhuoneeseen saaliinsa kanssa.

      Sinulle myös mitä mahtavinta uutta vuotta Tiia. Olet aivan huipputyyppi, ja ehkä me vielä livenäkin törmätään <3

      Poista