Kiitos vuodelle 2017

Vuosi sitten istuin samoissa aatoksissa kirjoittaa yhteenveto vuodestani 2016, joten tehdään se sama nyt vuodelle 2017.

Kiitos sinulle vuosi 2017. En tehnyt uuden vuoden lupauksia, mutta toivoin ihan vain muutamia asioita. Toivoin tasaisempaa ja terveempää vuotta. Toivoin ihania kulttuurielämyksiä ja mahtavia lukunautintoja. Ihanat ulkoilukelit olivat myös listallani sekä hyvät ihmissuhteet. Miten sitten kävikään?

Tammikuu oli mahtavan kulttuuripainotteinen. Jeminan sisäpiiriläisenä olin mukana workshopissa, jossa säteilevä Jemina paljasti meille salaiset aseensa. Voitin myös liput kevään Kirja vieköön! -iltoihin, joita Baba Lybeck emännöi. Tammikuisen illan kruunasi haastattelu, jossa presidentti Tarja Halonen tenttasi Tellervo Koivistoa. Vuoden ensimmäinen kuukausi sisälsi myös kirjoja ja lastenteatteria. Niin, ja bloggariklubi vietti Bonnierilla kustantamoiltaa. Ei ollenkaan hullumpi aloitus uudelle vuodelle.

Helmikuussa isoäitini Miiri täytti 96 vuotta. Mahtava ikä. Tuollaiseen elinikään mahtuu vaikka ja mitä. Helmikuussa sain mahdollisuuden käydä Aleksanterin teatterissa katsomassa farssin Avioliitto on ikuista. Hulvaton esitys. Jeminan sisäpiiriläisenä ravasin tietysti myös mukana Jeminan avoimissa harjoituksissa, vaikkakin ensimmäisen missasin, koska joku onneton henkilö jäi junan alle. Ikäviä tapahtumia tuollaiset. Talviseen kuukauteen mahtui tietenkin myös kirjoja sekä toinen Kirja vieköön! -ilta. Kulttuurielämysten rinnalla elämä helmikuussa oli työntäyteistä, mutta melkoisen tasaista.

Maaliskuu jatkui edelleen hyvin teatteripainotteisissa merkeissä, mutta koko potin nappasi itselleen tietenkin Jemina, kun Jemina – The Great American Show vihdoin valmistui. Jeminan sisäpiiriläiset nauttivat esityksestä pinkkien vaahtokarkkidrinkkien äärellä. Edelleen tuli myös luettua ja Kirja vieköön! -illassakin kävin, vaikka siitä jäi postaus tekemättä. Muistiinpanoissani illasta lukee, että Birgitta Ulfsson, hurmaava ja elävä, ihana, ihastuttava, wau. Muistan kyllä, kuinka mahtavan vaikutuksen nainen teki. Hurmaannuin täysin. Ilmeisesti on ollut myös jonkinlaista väsymystä ilmassa, koska kulttuuri-illan postaus on jäänyt tekemättä ja muutenkin vaikuttaa siltä, että postaukset ovat laahanneet jäljessä.

Huhtikuun alkupuolella äitini kertoi, että Miiri on huonossa kunnossa. Makaa ja nukkuu vain, eikä syö. Sanoin, että taitaa olla vain ajan kysymys, milloin nukkuu ikiuneen. Ja niinhän siinä sitten kävikin, että huhtikuun loppupuolella tuli surusanoma. Vaikka vanhan ihmisen kuolema on aina hyväksyttävää, on se kuitenkin lopullista. Onneksi Miiristä jäivät ihanat muistot elämään. Alavireistä huhtikuuta sentään ilostutti tai oikeastaan jännitytti saamani kutsu After Dark Helsingin Motelliin. Hui kamala, kun oli jännää, mutta hauskaa.

Toukokuussa alkaa yleensä olla jo selkeästi kesän odotusta ilmassa. Keväistä kuukautta kuitenkin varjosti Miirin hautajaiset. Hyvin raskasta aikaa tuli elettyä, vaikka oli toukokuussa ilon hetkiäkin. Kävin piipahtamassa Turussa Linnateatterin bloggari-illassa. Hauska tilaisuus, joka muistutti, että elämässä on paljon mukavia asioita, vaikka välillä tuntuisikin siltä, että ympärillä on pelkkää surua ja murhetta.

Kesäkuu alkoi hieman iloisemmissa merkeissä. Kävin äitini ja hänen miehensä kanssa Naivistit Iittalassa -näyttelyssä, josta äiti osti minulle syyskuun synttäreitä ajatellen lahjan. Sain itse valita taulun, ja valinnaksi osuikin taulu, joka jollain tavoin tuntui tuovan helpotusta surumieliseen mielenalaan. Kesäkuussa kävin myös ihastelemassa alppiruusujen upeutta ja kesäteatterikausikin tuli korkattua. Mutta sitten tapahtui taas ikäviä. Äitini kertoi, että hänen nuorin siskonsa eli Leena-tätini on todella huonossa kunnossa. Tätini oli sairastellut paljon, joten uskoimme ja luotimme siihen, että Leena selviää tästäkin koettelemuksesta. Toisin kuitenkin kävi. Taas saimme surusanoman. Leena-tätini pääsi kärsimyksistään, mutta meille läheisille tieto tuli suurena järkytyksenä. Surullinen olen etenkin serkkujeni ja Leenan miehen puolesta. Elämä on välillä todella rankkaa.

Heinäkuussa helteitä odoteltiin, mutta ei niitä tullut. Kesäteatterissa kävin kolmeen otteeseen. Yhdellä kerralla olisi saanut olla pipo mukana, kuten yleensä kesäteatterivarusteisiini kuuluu. Jotenkin olin ajatellut, että Helsingissä on kesällä kesä. Ei ollut ei. Heinäkuussa oli myös Leena-tätini hautajaiset. Suunnilleen sama porukka kokoontui hyvästelemään Leenan kuin oli pari kuukautta aikaisemmin hyvästellyt Miirin.

Elokuussa oli vihdoin loman aika. Kolme viikkoa vapautta. Kesän kylmät kelit muuttuivat lomani aikana suotuisiksi ja olipa mukana pari lähes hellepäivääkin. Elokuussa oli aikaa osallistua myös lukumaratoniin. Ehdin käydä lomani aikana myös Helsingin Kaupunginteatterin näytäntövuoden avajaisissa, jossa pääsin tutustumaan kulissien taakse peruskorjatussa teatteritalossa. Loma teki hyvää, koska viimeiset kuukaudet olivat tuoneet mukanaan surun.

Syyskuussa tapahtui taas. Äitini kertoi jossain vaiheessa, että hänen toinen siskonsa, Liisa-tätini, on hyvin huonossa kunnossa. Yritimme kuitenkin ajatella positiivisesti, mutta ei auttanut. Pian kuulimme, että Liisa oli joutunut saattohoitoon, eikä mennyt kuin muutama päivä ja Liisa oli poissa. Jos joku suurempi ohjailee elämiemme kulkua, lähetän sellaiset terveiset, että aivan kohtuutonta. Oli kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Suru iski jälleen kerran kovalla kouralla. Surua pahensi se, kun mietin, miltä serkustani ja Liisa-tätini miehestä tuntuu tai omasta äidistäni. Kuinka elämä voi toisinaan olla turhan kohtuutonta. Syyskuussa piti viettää pienimuotoisesti syntymäpäiviäni puolen vuosisadan täyttymisen takia, mutta peruin juhlat. Syntymäpäivälahjani itselleni oli Korkeasaaren reissu oman itseni kanssa. Olinhan säästänyt yhden kesälomaviikon syyskuun lopulle. Ilmoissakaan ei ollut valittamista.

Lokakuun alkupäivinä iski pahempaakin pahempi flunssa. Tauti oli sitkeässä. Ei meinannut millään helpottaa, ja luultavasi meninkin liian aikaisin töihin, koska koko syksyn olen ollut enemmän tai vähemmän flunssainen. Sairauden takia piti peruuttaa kaksi teatteri-iltaa, mutta onneksi koko kuukauden teatteri eivät huvenneet sen siliän tien. Kulttuuria ehdin onneksi myöhemminkin harrastaa. Lokakuussa oli myös Helsingin Kirjamessut, joissa olin toista kertaa bloggaajan roolissa. Ensi vuonna yritän pitää vapaata töistä koko messujen ajan.

Marraskuu, vuoden synkin kuukausi, meni tällä kertaa ihmeen helposti. Liekö sitten ratkaisu siinä, että aloin popsia jo lokakuussa D-vitamiinia. Marraskuussa oli myös mahtavia teatterinautintoja sekä lastenkutsut bloggariklubimaiseen tyyliin. Lastenkutsuilla oli mukana ihana Seela Sella. Fanitan täysillä. Voiko marraskuussa nähdä valoa tunnelin päässä?

Joulukuu saapui nopeammin kuin arvasinkaan. Joulukuu tuo aina jotenkin iloisen mielen, mutta kuinka kävi tällä kertaa. Lapsuudenystäväni kertoi joulukuun alussa, että hänen pikkusiskonsa 12-vuotias lapsi oli menehtynyt liikenneonnettomuuden seurauksena. Oikeasti? Voiko tällaisesta ihminen koskaan selvitä? Tämäkin kuolema kosketti minua todella paljon, koska onhan meillä yhteinen lapsuus takana myös lapsuudenystävän pikkusiskon kanssa, vaikka aikuisiällä emme enää olekaan olleet toistemme kanssa tekemisissä. Paitsi silloin joskus, kun vielä oltiin nuoria ja käytiin juhlimassa ravintoloissa, niin silloin tuli toisinaan törmäiltyä. Joulukuu menee yleensä valmistautuessa jouluun, mutta tänä vuonna ei oikein sekään innostanut.

Kiitos sinulle Rakas lukija, joka jaksoit tänne asti lukea. Vuoteni on ollut surua täynnä. Ei tullut tasaisempaa vuotta. Terveempi ehkä, vaikka flunssaa olenkin potenut. Uupumus on kuitenkin selätetty. Kiitos siitä myös työnantajalleni, joka vihdoin ymmärsi, että tarvitsen apuvoimia selvitäkseni kaikista töistä. Ihania kulttuurielämyksiä ja lukunautintoja sain myös. Ulkoiluakin tuli harrastettua kiitettävästi aina loka-marraskuulle asti. Kerran viikossa puolentoista tunnin kävelylenkki kivan ystävän seurassa. Ensi viikolla taas jatketaan silläkin saralla. Vuoteen on mahtunut myös hyviä ihmissuhteita. Jos pitäisi summata, vuoteni olisi ollut erinomainen, jos surua olisi ollut vähemmän. Ehkä olen kuitenkin taas oppinut jotain itsestäni.

Ihanaa Uutta Vuotta 2018! Mitäköhän sieltä onkaan tulossa?