12.8.2017

Linda Olsson: Sisar talossani

Äitini antoi minulle luettavaksi Linda Olssonin Sisar talossani (Gummerus, 2017), vaikka hieman emminkin. Olen lukenut yhden kirjan Olssonilta, enkä oikein tiennyt, pidinkö lukemastani vai en. Tartuin kuitenkin kirjaan. Sopivan kokonsa puolesta kirja oli kuin tehty ulkoilulukemiseen eli siihen, kun kissa on fleksin päässä ja tarkkailee, löytyisikö saalistettavaa. Tällä välin minä voin keskittyä kirjallisiin anteihin, mikäli ei vain sada. Täytyy kyllä myöntää, että tämä kesä on ollut surkea ulkoilulukemisten suhteen.

Pari vuotta sitten Maria on kutsunut sisarpuolensa Emman kylään Costa Bravan rannikolla sijaitsevaan kotiinsa. Emma ei ole lunastanut kutsua, josta Maria on tyytyväinen. Hän ei kaipaa sisartaan, eikä halua nähdä häntä, koska on aivan liian paljon kipeitä asioita, joista hän ei halua puhua. Yhtäkkiä Emma kuitenkin ottaa yhteyttä ja haluaa tulla käymään. Maria on kauhuissaan, eikä tiedä, kuinka kestää muutaman päivän yhdessä Emman kanssa.

Emman asettuessa taloksi, Maria huomaa, kuinka tyrkyttää seuraansa Emmalle, vaikka toisessa hetkessä onkin täynnä vihaa Emmaa kohtaan. Emma ei vaadi mitään erityiskohtelua. Hänelle riittävät yksinkertaiset asiat. Päivät alkavat kuitenkin omat muotonsa. Emma keittää aamukahvin ja hakee voisarvet läheisestä leipomosta. Tehdään kävelyretkiä lähimaastossa ja ihaillaan luonnon kauneutta. Sisarpuolet lähentyvät toisiaan kuin huomaamatta, ja lopulta Emma nostaa kissan pöydälle ja kertoo, miltä hänestä on tuntunut vuosikymmenet. Kuinka Maria kokee tämän kaiken?

Sisar talossani on vähäeleinen ja rauhallinen kirja, jossa on kuitenkin mukana tietty jännite, jonka sisarpuolten suhde siihen tuo. Olssonin teksti on yksinkertaisen korutonta ja kaunista kerrontaa. Kirjassa on koko ajan läsnä tietynlainen haikeus, johon lukijan on helppo uppoutua. Olsson on osannut kuvata myös hyvin sen, kuinka sisarpuolet välillä lähentyvät, mutta sitten taas loittonevat toisistaan. On kuin he ajelehtisivat meressä aaltojen vieminä.

Kirja on kertomus menetyksestä ja yksinäisyydestä. Kukin kohtaa menetyksen omalla laillaan, eikä menetyksiä voi verrata keskenään. Jokaisen menetys on henkilökohtainen ja omalle itselleen läheisin. Toisen menetyksen voi kuitenkin ymmärtää, jos antaa itselleen luvan hyväksyä oman menetyksensä. Yksinäisyyksiäkin on monenlaisia. Joku on yksinäinen omasta tahdostaan, joku toinen taas haluamattaan. Yksinäinen voi olla myös, vaikka ympärillä olisi joukko ihmisiä.

Linda Olssonin Sisar talossani -kirjaa suosittelen luettavaksi, jos pitää kauniista ja vähäeleisestä tekstistä. Kirjan on myös nopealukuinen, vaikka onkin syvällinen.

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos En syster i mitt hus on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi.





11.8.2017

Ensimmäinen

Nyt heitän blogini ensimmäisen haasteen kehiin. Haasteen innoittaja on Sinikka Nopola. Kirjablogeissa on kirjoiteltu pitkin kesää Sinikka Nopolan uutuuskirjasta Onko teillä tämmöistä? Kirja on äärettömän hauska ja omalle itselleen naurava. Kirjassa on mukana juttuja, joissa Nopola muistelee ensimmäisiä asioitaan ja kokemuksiaan. Kirjasähkökäyrän Maille tuumasinkin, että tästä saisi hyvän haasteen aikaiseksi, joten tuumasta toimeen.

Otin listan suoraan Nopolan kirjasta, vaikka itselleni ei olisikaan kaikkea samaa ikinä tapahtunutkaan. Muistelu on kuitenkin aina hauskaa.

Ja mukaan haastan kaikki, jotka rakastavat tällaisia listoja, vaikkakin Nopolan kirjassa muistelut olivat pidempiä kuin pelkkiä listoja. Laita kommenttikenttään viestiä, mikäli tartuit haasteeseen. Käyn tietenkin lukemassa, millaisia ensimmäisiä juttuja muilla on.

Ensimmäinen...

Ensimmäinen nukkeni on se nukkeressu, jota en muista. Äiti varmasti osaisi tässä asiassa auttaa, mutta koska kyseessä on muistelot, muistelen vain muuten asiaa. Minulla oli paljon nukkeja. Isoja ja pieniä ja yksi värillinenkin. Nukkeasiassa oli vain yksi mutta. En ikinä erityisemmin pitänyt nukeilla leikkimisestä. Nuket olivat liian kömpelöitä leikkeihin. Minä olin barbityttö.



Ensimmäinen lahjoitukseni, jonka muistan, on ollut osallistuminen johonkin WWF:n kampanjaan. Kirkossa on toki kolehtia pitänyt antaa, mutta kolehtiraha tuli yleensä vanhemmilta. Nykyisin suhtaudun hyvin varauksella kaiken maailman keräyksiin.

Ensimmäinen kirjani, jonka muistan, sai lastentarhan tädin ilkkuvan kommentin. En muista kirjan nimeä, saati sitten kirjoittajaa, mutta muistan vieläkin sen tunteen, mikä minulle tuli, kun lastentarhan täti kirjalle nauroi, ja sanoi yhtä kirjan hahmoista tyhmäksi. Siis tyhmäksi!!! Siis mitä ihmettä? Lapsi, joka intoa täynnä vie lastentarhaan kirjan luettavaksi, koska sellainen oli tapana, sai tällaisen kohtelun. Kirjalle ilkkuminen oli aivan sama kuin täti olisi ilkkunut suoraan minulle. En pitänyt kyseisestä tädistä sen koommin lainkaan.

Ensimmäinen spagaattini ei ikinä onnistunut. En ole ikinä ollut mitenkään erityisen liikunnallinen, ja spagaateista vain unelmoin. Ne tytöt olivat harvassa, jotka spagaattiin ylsivät.

Ensimmäinen virheeni tapahtui, kun minua ja isoveljeäni kiellettiin työntämästä mitään nenään. Isoveli jouduttiin viemään lääkäriin asti, koska oli mennyt työntämään pienen kiven sieraimeensa, joten aivan syystä meitä neuvottiin. Tullessamme lääkärireissulta, menin pihalle leikkimään ja mietin kieltoa. Oli pakko kokeilla. Otin sellaisesta tillin näköisestä rikkakasvin päästä pienen keltaisen pallon, kai se kukinto oli, ja työnsin pallon sieraimeeni. Ja mitä tapahtui? En saanutkaan palloa pois nenästä. Iski paniikki. Mitä tehdä? Juurihan meitä oli kielletty kokeilemasta moista. Yritin kaivaa nenääni, mutta pallo vain tunkeutui syvemmälle sieraimeeni. Hiivin keittiöön ja otin teelusikan. Aloin kaivaa nenääni teelusikan varrella. Nenästäni alkoi valua verta. En tarkkaan muista, mitä tapahtui. Sainko palleron nenästä omin voimin pois vai pitikö tunnustaa tekoni vanhemmilleni. Ehkä tapahtumasta sain kuitenkin jonkinlaisen opetuksen.



Ensimmäinen roolini oli kolmannella luokalla koulussa, kun joulunäytelmän tonttutanssiin piti kaikkien tyttöjen osallistua. Tanssia hiottiin ja hiottiin monen monituista kertaa. Kaikilla tuntui olevan jalat hallussa ja kuviot selvinä, paitsi minulla. En ollenkaan ymmärtänyt, kuinka yksi tanssiparin käden alta meno suoritettiin niin, etteivät kädet irtaantuneet toisistaan. Aina meni pieleen. Siis aivan joka kerta. Tanssiparini tietenkin kertoi opettajalle ja minä sain opettajalta nuhteita, vaikka olisi kenties pitänyt neuvoa paremmin, kuinka liikesarja tehdään. Jäivät roolit sen jälkeen melko vähäisiksi.

Ensimmäinen lääkärikirjani ei ollut minun, eikä se ollut edes mikään roskaromaani, vaan kotimme kirjahyllystä löytyvä kokonainen tietosanakirjasarja erilaisista sairauksista. Huh huh. Oli siinä pienellä tytöllä ihmettelemistä ja kammoksumista. Joka kerta, kun jonkin kirjoista otin käteeni, ja aloin sitä selata, tunsin, kuinka minulla olivat kaikki mahdolliset oireet ja sairastin jotain vakavaa sairautta. Entä ne kirjan kuvat? Vertasin ihokuvia omaan ihooni ja aina löysin jonkin merkin jostain kamaluudesta. Hammaskalustokuvia en edes iljennyt katsella. Tunsin vain, kuinka omat hampaanikin ehkä aivan kohtapuoliin tippuisivat suusta.

Ensimmäinen ulkomaanmatkani, joka on jäänyt elävästi mieleeni, on Tukholman risteily ystäväni ja ystäväni äidin kanssa. Olimme ystäväni kanssa ehkä viidesluokkalaisia. Ystäväni opetti minua, kuinka pitää sanoa jag förstår inte, jos joku ruotsinkielinen meitä puhuttelee. Vanhempani olivat olleet hieman risteilyä vastaan, mutta tarpeeksi kun kinuaa, niin tahtonsa läpi saa. Vanhempani olivat antaneet minulle matkarahaa, jonka pyysivät pitämään itselläni, jos jotain sattuisi. Lisäksi olivat antaneet rahaa ystäväni äidille. Jostain syystä annoin kuitenkin kaikki rahani ystäväni äidille. Meillä ei ollut hyttiä, koska siihen aikaan risteiltiin paljon ilman hyttiä. Nukuimme kansipaikkamatkustajille varatussa tilassa. Muistan, että yö oli rauhaton, mutta kai sitä jotain tuli nukuttua kuitenkin. Aamulla aloimme lähestyä Tukholmaa ja tarkoituksena oli mennä aamiaiselle. Ystäväni äiti alkoi kaivaa käsilaukkuaan. Lompakkoa ei löytynyt mistään. Ei siis mistään. Tutkimme penkkien välit ja kaikki, mutta ei. Lompakko oli ja pysyi poissa. Se oli varastettu. Ilmeisesti joku lainasi tai antoi meille rahaa niin, että pärjäsimme jollain tavoin, mutta voitte kuvitella, kuinka surkea ulkomaanmatkasta lopulta tuli.



Ensimmäinen äänilevyni oli muistaakseni jokin 80-luvun kotimainen kokoelmalevy. En oikeasti muista, vaikka minulla jossain vaiheessa äänilevyjä vino pino olikin.

Ensimmäinen lentoni on ehkä tapahtunut ennen tätä, mutta tämän muistan. Voitin 18-vuotiaana Bulgarian matkan. Lähdin äitini kanssa lomamatkalle kohti Bulgarian kultahietikkoa. Isäni vei meidät lentokentälle. Hän oli jäänyt lentokentän kahvioon katselemaan lähtöämme ja ajatellut mielessään, että Luojaa saa kiittää, jos reissulta palaamme. Lentokone oli hänen mielestään järkyttävän näköinen. Äitini ja minä emme sellaista ajatelleet. Sitä vain hieman kummeksuin, että lentokoneessa tupakointipaikat olivat kätevästi käytävän toisella puolella. Verhoa sai hieman vedettyä eteen suojaksi, mutta ihan oikeasti tupakansavu leijui harmaana koko lentokoneen sisätiloissa.

Ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini oli saman ikäinen tyttö kuin minä. Muistelen, että tyttö olisi asunut Pälkäneellä, mutta muistikuva voi olla aivan väärä. Kirjoittelimme säännöllisesti, kunnes tyttö yhdessä kirjeessä kertoi, että kirjoittelu täytyy lopettaa, koska hän ei enää ennätä kirjoitella. Nätisti teki, kun asian ilmoitti, eikä jättänyt viimeistä kirjettä kirjoittamatta.

Ensimmäinen työpaikkani oli Tuusulan kunnalla kesätyöntekijänä. Olin ystäväni kanssa puisto-osastolla töissä ja tehtäviimme kuului kitkeminen, kitkeminen ja kitkeminen. Joskus saimme myös leikata nurmikkoa, kun muu porukka oli lomalla tai lopettanut kesätyöt. Ensimmäisenä työpäivänä hieroimme toistemme selkiin kahden suojakertoimen aurinkoöljyä. Me vaaleaihoiset nuoret tytöt kärvensimme myös selkämme. Ensimmäinen kerta muuten sekin, kun rakoille asti poltin ihoni.



Ensimmäinen ihastukseni oli ala-asteella eka- tai tokaluokkalaisena, vaikka lastentarhassa olikin eräs poika, joka lyöttäytyi aina jonkun tytön seuraan. Parivaljakkoa eivät saaneet muut lähestyä. Muistan, kuinka tytöt (jo sen ikäisinä!) marssivat jonossa pojan ja tytön ohi ja tekivät pilkkaa. Itsekin vietin kyseisen pojan kanssa yhden päivän, kunnes kaksi pojanviikaria (!) tuli hakemaan minut omiin leikkeihinsä. Mutta tämä lastentarhan yksinäinen poika ei kuitenkaan ikinä ollut ihastukseni.

Ensimmäinen kannanottoni on se, jota en edes muista, koska kannanottoja voi olla niin monenlaisia.

Ensimmäinen paitapukuni on edelleen ostamatta.

Ensimmäinen asuntoni oli pieni, mutta viihtyisä kaksio. Ei kuitenkaan oma, mutta ensimmäinen asuntoni kuitenkin, johon muutin, kun vanhempieni luota lähdin.

Huh, tästä listasta tulikin pitkä. Kiitos, jos jaksoit tänne asti lukea. Ja jos kuvat ovat jotenkin ihmeellisesti, niin niitä oli tällä kertaa hieman vaikea saada tänne. 😊



Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö

Runohaaste on ollut tuuliajolla aivan liian pitkään. Eikö kesällä muka tarvitsekaan lukea runoja? Aivan kuin olisin muka lukenut niitä aiemmin ylettömästi. Oikeastihan sain runokipinän Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martinilta, joka haasteen heitti. Nyt on vain tullut tauko runoihin, mutta ehkä otan yhden runokirjan tulevalle lukumaratonille. Kirsi Kunnaksen Kaunis hallayö (WSOY, 1984) on ollut jo aivan liian pitkään lainassa kirjastosta. Olen vain uusinut lainan, koska en ole saanut postausta tehtyä. Olen huono ihminen. Yritän parantaa tapani.

Kaunis hallayö on jaettu kuuteen osaan. Valossa pimeässä -osio sisältää rakkaudentäyteisiä runoja poissaolevasta rakkaasta, jotka on kuvattu luonnonkauneuden kautta. Muutoksia -otsikon alle kätkeytyy runoja erilaisista muutoksista. Heinäteko kääntyy yhtäkkiä syksyyn, levottomuus ja kiire muuttuu hiljaisuudeksi. Löytyy myös runoja, joissa elämän pienet hetket saavat ison merkityksen. On myös siirtymiä, jotka muuttavat kaiken.

Kirsi Kunnaksen runot ovat todella kauniita ja herkkiä. Runoissa on jonkinlaista unenomaisuutta ja taianomaisuutta. Pidän myös siitä, kuinka runoissa on luonto läsnä, ja kuinka Kunnas on kiteyttänyt jonkin ison asian kauniiseen luonnonihmeeseen. Valo ja pimeys ovat monessa runossa mukana. Vaikka runoissa on melankolisuutta, on niissä jotain hyvin paljon lohtua antavaa. Kirjassa oleva otsikointi ohjaa lukijan mukavalla ja pehmeällä tavalla hakemaan runoa, joka sopii lukijan mielialaan.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana tulin ihailleeksi kirjan kantta. Kannen kuvituksen tai päällyksen käsiala on Seppo Syrjän. Oli aivan pakko googlettaa, onko Seppo Syrjällä jotain tekemistä Kunnaksen kanssa. Kyllä. Kirsi Kunnaksen puolison Jaakko Syrjän veli on Seppo Syrjä. Täytyy kyllä sanoa, että taiteellinen suku kaiken kaikkiaan. Eppu Normaalin tarinanhan kaikki tietävät entuudestaan, joten sitä en sen kummemmin edes avaa.

Kirsi Kunnaksen Kauniista hallayöstä tulee levollinen ja rauhallinen olo. Suosittelen runokokoelmaa luettavaksi kiireen keskellä. Hetken pysähdys ja lukija saa aivan uusia ja kauniita ajatuksia mietittäväksi. Kirja sopisi hyvin ainakin minun työpöydälleni arjen pysäyttäjäksi.

Vadelmapensaassa nukkuva tuuli
heräsi ja kuin siili sihisten
tai käärme kihisten
äkkiä luikerteli pakoon.
                                    Minkä
paratiisin marjoja
se vartioi?
                    kuin rosvoileva lintu
sydämeni vieläkin, säikähtänyt.

Lainattu Kirsi Kunnaksen runokokoelmasta Kaunis hallayö.

Kauniilla hallayöllä osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen. Runoja kirjassa on yhteensä 55.






9.8.2017

Rakkaudesta vapauteen

Kesäloma on siitä mukavaa aikaa, että voi tehdä ihan mitä mieleen juolahtaa, jos ei ole aikatauluttanut lomaansa millään tavoin. Keravan Taidemuseo Sinkassa on pitänyt käydä katsomassa erinäisiä näyttelyitä, mutta aina on muka ollut niin kiire, ettei ole tuntia ehtinyt repäistä itselleen ja taiteelle. Nyt tein kuitenkin niin, että marssin tiistaina Sinkkaan, koska Sinkassa oli avautunut viime viikolla graffititaiteen näyttely Rakkaudesta vapauteen.

© Round: Bad Hair Day 2 (2017)

Graffitit ovat mielenkiintoisia mielipiteiden jakajia. Toiset pitävät graffiteja rumina ja epäsiisteinä merkkeinä katukuvassa, mutta osa näkee graffitit selkeästi taiteellisina töinä. Suomeen graffitit tulivat 1980-luvulla breakdancen mukana. Itse en alun perin pitänyt graffiteista. En pitänyt siitä, kuinka rakennusten julkisivuja, betonisia rakenteita tai junia töhrittiin tageilla. En vain nähnyt siinä mitään järkeä. Siinä vaiheessa, kun näin ensimmäisen selkeästi taiteellisen graffitin, ajattelin, että wau, tuossa on ideaa. Graffitin syntyhistoria alkaakin selkeästi pelkistetyistä merkinnöistä, joista vähitellen kasvoi omaleimaisia kirjasinmerkkejä. Tästä graffitit ovat kehittyneet vuosien saatossa mitä monimuotoisimmiksi teoksiksi. Sinkan näyttelyssä graffitin historiasta saakin kunnon kattauksen.

© Masters: Masters (2017)


Itse en ole tietenkään ikinä maalannut graffiteja. Ei ole taitoa, eikä ole ollut minkäänlaista intohimoa tällaiseen. Rakkaudesta vapauteen -näyttelyssä on mahdollisuus kokeilla omia graffitin tekotaitojaan virtuaalisesti. En kokeillut, koska oli jonoa, mutta olisihan se tietysti ollut kiva kokeilla. Luulen kyllä, että lopputulos olisi ollut täydellinen sekasorto. Olenkin aina ihmetellyt, kuinka graffitien tekijät onnistuvat luomaan loistavia lopputuloksia. Miten kummassa spraymaalilla voi saada aikaiseksi sellaisia teoksia kuin olen nähnyt?

© Jani Tolin: Self Portrait (2005)

Pidin näyttelyn teoksista valtavan paljon. Väriä, muotoja, sarjakuvamaisuutta sekä paljon muuta. Täytyy myös myöntää, että näyttelyssä on teoksia, joita voisi ihailla kotiseinilläkin. Etenkin, jos olisi isot tilat. Ja ihan oikeasti näitä teoksia katsoi mielellään. On joskus tullut käytyä sellaisissakin näyttelyissä, joiden kiertäminen on ollut varsinaista pakkopullaa.

© Claudia ”MadC” Walde: Fragments 15072017 (2017)

Yksi näyttelyn taiteilijoista on saksalainen Claudia ”MadC” Walde, joka on toteuttanut Sinkan ulkoseinille kaksi valtavan kokoista teosta. Hätkähdyttävän kokoiset teokset peittävät Sinkan ulkoseinistä 200 neliön kokoiset alueet. Itse asiassa MadC:n luomat teokset Sinkan ulkoseinillä olivat osasyy siihen, miksi halusin graffitinäyttelyn nähdä. Teokset ovat todellisia katseenvangitsijoita, ja mikä parasta, teokset jäävät seinille pysyviksi.

© Jouni ”Psyke” Väänänen: The Struggle Continues (2017)

Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn on koonnut keravalainen Jouni ”Psyke” Väänänen, joka on keravalaisille tuttu entuudestaan esimerkiksi Purkutaide-projekteistaan. Purkutaide-projekteissa Väänänen on ollut esimerkiksi organisoimassa lupia, joilla graffititaiteilijat ovat saaneet vapaat kädet kuvittaa rakennuksia, jotka ovat tulleet tiensä päähän. Keravalla esimerkiksi sai ihailla viime syksynä toinen toistaan upeampia graffiteja purettavien rakennusten seinillä. Väänänen on ainakin Keravalla ollut tuomassa positiivista asennetta graffiteja kohtaan. Eipä ole ihmekään, että mies vastaa nykyään kaupunkitaiteesta Keravan kaupungilla. Jotenkin minulla on myös sellainen muistikuva, että Väänänen olisi kosinut tyttöystäväänsä graffitin avulla. Aivan taatusti sellainen kosinta, jonka harva nainen kokee. Kerrassaan uniikki. 

Mitä itse pidät graffiteista? Roskaa vai taidetta? Menisitkö käymään tällaisessa näyttelyssä? Itse näyttelyä suosittelen katsottavaksi. Pääsylipun hintakaan ei ole päätä huimaava.



5.8.2017

Sitkeä sissi

Tänään on ollut lämpimänkostea ilma. Sisätiloissa on ollut hieman tuskaisaa ja odottelinkin, että Herra Karvajalka heräisi pitkiltä päiväuniltaan, jotta pääsisimme ulkoilemaan. Lopulta kissa heräsikin, joten olin heti valmiina. Vakiovarustuksina punaiset, reilusti yli kymmenen vuotta vanhat Adidaksen verkkarit ja vihreä, kuvioitu Elloksen huppari päällä sekä punaiset Hai-saappaat jaloissa. Komeuden kruunasi tietysti ulkoilulaukun hihna rinnan yli aseteltuna (laukun sisältö: kirja, hyttysmyrkky, huulirasva, nenäliinoja, kurkkupastilleja ja känny). Ei muuta kuin matkaan.

Herra Karvajalka säntäsikin nopeasti juoksuun nähdessään pihatiellä lentelevän puunlehden. Olihan se napattava ensin tassuihin. Matkan jatkuessa kissa jäi istumaan parkkipaikalle. Yritin innostaa herraa eteenpäin, mutta ei oikein kiinnostanut. Meinasin jo ottaa kissataksin (ihminen kantaa kissaa ulkona) käyttöön, mutta ei tarvinnut. Kissa näki jotain parkkipaikkaa reunustavan pensasaidan luona, joten ryntäsimme sinne.


Ihmettelin, mitä pensaissa oli. Yritin tiirailla, näkyykö toisella puolella siili vai olisiko siellä kenties jokin pikkulintu. Sitten huomasin sen, minkä Herra Karvajalka oli nähnyt jo monen metrin päästä. Pensasaidan juurella oli pienoinen hiiri. Ja nyt alkaa kertomuksen julma osuus, joten herkät lukijat voivat sulkea silmänsä. Päätin, etten estä kissaa saalistamasta. Herra Karvajalka ei ole koko kesänä saanut hiiren hiirtä tai ehkä yhden, mutta hyvin vähän siihen nähden mitä normaalisti. Kertooko tämä jotain siitä, että on huono hiirivuosi, koska uutisissa mainittiin, että ainakin myyräkanta on tänä vuonna alhainen? Sitä paitsi eläinlääkäri on sanonut, ettei kissaa saa estää saalistamasta, vaikka kulkisi fleksissä, koska saalistus tekee hyvää kissan psyykelle.

Takaisin asiaan. Kissa lähestyi hiirtä, eikä hiiri ollut moksiskaan. Ehdin jo miettiä, oliko hiiri sairas, koska antoi kissan lähestyä. Kissan naamataulu oli noin kymmenen sentin päässä hiiren naamasta. Vasta siinä vaiheessa, kun kissa oli nostamassa tassuaan, hiiri havahtui ja oli aikeissa karata paikalta. Ei onnistunut. Herra Karvajalka tiesi mitä teki. Hiiren nappaus ja kohti kotia. Olisitte nähneet, kuinka rinta rottingilla kissa oli. Häntä pystyssä ja kissan kokokin näytti tuplaantuneen. Näin ne oikeat hiirikissat toimivat.


Juoksimme kotiterassillemme. Ehdin nähdä, kuinka kissa tiputti hiiren maahan juuri ennen terassia. Hiiri olikin ovela ja vikkelä kintuistaan. Terassillamme on painekyllästettyjä terassilaattoja. Hiiri syöksyi terassilaatan alle ja sinnehän kissa ei mahdu. Alkoi hirvittävä touhuaminen kissan puolelta. Tassuja yritettiin työntää terassilaatan alle, mutta eiväthän ne sinne mahdu. Olin käynyt terassiovella huutelemassa miestä, joka täällä asuu. Hänen tullessa paikalle ihmettelemään, mikä on hätänä, kerroin, että hiiri karkasi laattojen alle.

Pitäähän se hiiri kissalle saada. Mies alkoi irrottaa yhtä terassilaattaa, mutta koska on ollut sateinen kesä, oli laatta sen verran turvoksissa, ettei noussut tuosta vain ylös. Herra Karvajalka oli tietysti apuna, minkä kerkesi, koska hiiri oli saatava kiinni. Mies päätti, että tehdään sitten vaikeimman kautta ja hän siirtää uloimman terassilaatan päällä olevaa paksua ja korkeaa puupölkkyä, joka on itse asiassa Herra Karvajalan tiirauspaikka. Pölkyn siirron jälkeen terassilaatta ylös ja siellä se hiiri vilisti.


Kissa oli heti valmiina sotaan, mutta hiiri ei luovuttanut helpolla. Hiiri syöksyi vastakkaiseen terassinurkkaan kaasugrillin alle ja kissa tietysti perässä. Onneksi miehellä, joka täällä asuu, oli verkkarit jaloissa, koska muuten olisi ollut varmasti fleksin aiheuttama palovamma pohkeessa. Kolina oli kova ja totesimme kissalle, että hiiri meni jo laatan alle piiloon. Saimme kissan pois grillin alta. Mies siirsi grillin ja nosti taas ylös terassilaatan tai oikeastaan kaksi. Hiiri oli jälleen näkyvillä ja kissa heti perässä.

Lopulta hiiri pääsi livahtamaan terssin ja talon ulkoseinän välisestä pienestä kolosta terassiaidan toiselle puolelle marjapensaiden alle. Vedin kissan pois terassilta ja sanoin, että hiiri on nyt lähtenyt. Mitä vielä. Herra Karvajalka tiesi, että marjapensaiden alta voi vielä yrittää, eikä hiiri arvannutkaan, että valkoinen vaara vaani mustaviinimarjapensaan toisella puolella. Hiiri tuli esiin pensaan alta ja kissa oli valmiina. Tassuissa oli vihdoin ja viimein.


Ajattelin, että se oli nyt sitten tässä, kun hiiri makasi nurmikolla ja kissa oli itseensä tyytyväisen näköinen. Ei kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Hiiri nousi jaloilleen ja livisti verkkoaidan alta naapurin puolelle. Kissa tietysti perässä toista kautta, vaikka kielsin ja vedin fleksistä. Seuraavassa hetkessä näin hiiren ryntäävän naapurin puolelta meidän puolella olevien pallotuijien alle piiloon. Sain myös napattua kissan ja näytettyä, että tuonne se hiiri meni.

Kissa sai jälleen vainun hiirestä. Pallotuijat saivat kyytiä molemmin puolin, kuten muutama köynnöskrassikin, mutta hiirtä ei kiinni saatu. Loppujen lopuksi kissa oli saanut itsensä täysin solmuun pallotuijan oksiin. Fleksin lukko oli napannut tuijan oksista kiinni. Kissan ulkoilupuku eli valjaat kiristivät ja kissa vain hinkui hiiren perään. Irrottaessani fleksin lukkoa, mikä ei ollut mikään täysin helppo tehtävä, sanoi mies, joka täällä asuu, että nyt hiiri meni metsämansikoiden luona. Sain lopulta kissan irrotettua kokonaan fleksistä. Kissa taas tuijien sekaan ja toiselta puolelta ulos. Tässä vaiheessa mies nappasi kissan ja totesi, että ulkoilupuku oli mennyt kaikessa melskeessä aivan pois paikoiltaan. Veimme kissan sisälle ja laitoimme ulkoilupuvun uudestaan päälle ja totesimme, että hiiri meni. Oli varsinaisen sitkeä sissi, joka ei luovuttanut.


Voitte vain arvata, ettei ulkoilusta tullut tämän jälkeen mitään, vaikka kissataksi kissan vei vesitornille asti. Pieni kierros ja äkkiä kotiin, koska hiiri hiirulainen on jossain kodin lähettyvillä.



3.8.2017

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Kesä ja mansikat kuuluvat ehdottomasti yhteen. Siksi olinkin erittäin innostunut, kun kustantajan lähettämästä mahtavasta hömppäkirjapaketista löytyi Lisa Strømmen Mansikkatyttö (HarperCollins Nordic, 2017). Edelleen siis kiitoksia kustantajalle. Kirjan englanninkielinen alkuteos The Strawberry Girl on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Meri Ala-Tauriala.

Eletään vuoden 1893 kesää Norjan rannikolla Åsgårdstrandissa. Paikkakuntalaiset ovat valmiita vastaanottamaan pääkaupungista tulevat varakkaat kesävieraat ja boheemit taiteilijat. Nuori tyttö Johanne Lien poimii vieraille marjoja ja hänet tunnetaankin Mansikkatyttönä, koska yksi taiteilijoista, Hans Heyerdahl, on ikuistanut tytön taululle joitakin vuosia aiemmin. Johannen äiti on järjestänyt tytölle kesäksi palvelustytön pestin Ihlenin perheen kartanosta. Palvelussuhteesta huolimatta Ihlenin perheen nuorin tytär, Johannea muutamaa vuotta vanhempi Tullik, ystävystyy hyvin nopeasti Johannen kanssa.

Tullikin saadessa tietää, että Johanne tuntee taiteilija Edvard Munchin, käyttää hän Johannea välikätenä tutustuakseen taiteilijaan. Johanne ei pidä ajatuksesta, koska Munch on kaikkien mielestä outo ja epämääräinen tapaus, jota on syytä karttaa. Tullik ei anna kuitenkaan periksi, eikä aikaakaan, kun nuorella Ihlenin tyttärellä on intohimoinen suhde Munchin kanssa. Tullik osaa olla itsepäinen tuittupää ja pian Johanne huomaa olevansa solmussa salaisuuksien verkossa. Hänen tehtävänsä on peitellä Tullikin tekemisiä.

Mansikkatyttö on ihastuttava kirja. Mielestäni Strømme on osannut kuvata erityisen hyvin Johannen puhdasta viattomuutta ja kasvamista kohti aikuisuutta sekä aikuisuuden mukanaan tuomia haasteita. Myös Tullikin intohimoinen rakkaus Munchia kohtaan on jotain käsin kosketeltavaa. Näiden lisäksi 1800-luvun Åsgårdstrand on kuvattu todella kauniilla tavalla. Henkilöhahmot ovat uskottavia kaikessa erilaisuudessaan ja kirjan tarina on mukaansa tempaava. Kirjan taiteilijapiirit on kuvattu juuri siten kuin voisi kuvitella boheemien piirien olevan. Paljon viiniä, naurua, älykästä keskustelua ja juhlia.

Vaikka kirja onkin fiktiota antaa se mahtavan kuvan Edvard Munchin tuotannosta, ja ainakin allekirjoittaneen piti hieman googlata katsellakseen tarkemmin Munchin tauluja. Totta on kuitenkin se, että Ihlenin perhe on oikeasti ollut olemassa ja romanssiakin on ollut ilmassa. Myös Hans Heyrdahl on maalannut Mansikkatytön (Jordbærpiken), vaikka salaisuudeksi on jäänyt, kuka on ollut taulun mallina. 

Kustantaja antoi ymmärtää, että Lisa Strømmen Mansikkatyttö on hömppäkirja, mutta se on mielestäni paljon muutakin. Kirjaa ehdotan luettavaksi, jos kaipaat fiktiivistä kertomusta historiallisista taiteilijapiireistä. Hieno lukukokemus kaiken kaikkiaan. Kirja jää pyörimään mieleen.



2.8.2017

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Sain ihanan hömppäkirjapaketin HarperCollins Nordicilta. Suurkiitokset kustantajalle paketista. Tarkoituksenani oli lukea kirjat kesälomalukemisena, mutta koska olen minä, otin varaslähdön ja ahmin kaksi kirjaa jo ennen lomaani. Ensimmäiseksi tartuin Michael Zadoorianin Viimeiseen lomaan (HarperCollins Nordic, 2017), joka on ilmestynyt vastikään heinäkuussa. Kirjan englanninkielinen alkuteos The Leisure Seeker on vuodelta 2009. Kirjan on suomentanut Virpi Kuusela.

Viimeinen loma kertoo Ellasta ja Johnista, ikääntyneestä pariskunnasta, jolla vaivoja riittää. Ella sairastaa syöpää ja Johnilla on Alzheimer. Ella haluaa vielä kerran lähteä miehensä kanssa seikkailulle ja aivan kahdestaan. Pariskunta karkaa kotoaan Detroitin esikaupungista heidän ikivanhalla Leisure Seeker -asuntoautolla. Suuntana on Route 66 ja määränpäänä Disneyland Kaliforniassa. Sairaudestaan huolimatta John hallitsee edelleen autolla ajamisen kuin itsestään.

Ellan ja Johnin matkan tarkoitus on palata menneisyyteen, ja löytää uudestaan kaikki ne ilon aiheet, joita he ovat vuosien varrella lastensa kanssa kokeneet ja nähneet. Matka on pitkä ja uuvuttava. Onko mahdollista kokea enää mitään sellaista, mitä he ovat aiemmin kokeneet? Kaikki tuntuu olevan vanhaa ja rapistunutta. Vähän kuin pariskunta itsekin. Matkan aikana he pysähtyvät yöpymään leirintäalueille, joilla he viihdyttävät itseään katselemalla vanhoja dioja entisiltä perhematkoiltaan.

Johnilla on parempia ja huonompia päiviä, mutta ikinä ei ole täysin selväjärkistä päivää. Ella kuitenkin iloitsee niistä pienistä minuuteista tai sekunneista, jolloin John ikään kuin palaa entiselleen. Kyseessä voi olla jokin muisto tai ele. Matkaa varjostaa myös Ellan vakava sairaus ja hän joutuukin turvautumaan pieniin sinisiin pillereihin tuon tuosta. Ella on kuitenkin periksi antamaton. Matka on heidän viimeinen mahdollisuus olla yhdessä.

Michael Zadoorianin Viimeinen loma on hyvin kerrottu ja tarina etenee koko ajan. Pidin kirjan road trip -tunnelmasta erityisen paljon. Route 66 maisemat peilaavat hyvin ikääntynen pariskunnan elämää. Nautin myös Ellan ja Johnin matkan jokaisesta hetkestä, vaikka matka on kieltämättä osin hyvinkin rankka. Kirjan idea on myös loistava. Pitkään yhdessä eläneen pariskunnan irtiotto ja pakomatka vanhuudesta.

Viimeinen loma on kevyttä viihdettä, jossa on kuitenkin mukana paljon vakavia aiheita. Kirjassa on monia asioita, jotka naurattavat, mutta toisaalta mukana on surullisia asioita, jotka saattavat tuoda kyyneleet kasvoille. Pidin myös siitä, kuinka Zadoorian on kuvannut Ellan ja Johnin. Ella, itsepäisenä ja sisukkaana naisena, jota ikävuodet eivät niinkään paina, vaan sairaus ja ihmiset, jotka yrittävät laittaa pariskunnan asiat järjestykseen. John, liikuttavana vanhuksena, jonka sairaus näkyy joka päiväisessä elämässä selkeämmin ja selkeämmin, mutta joka siitä huolimatta luottaa vaimoonsa, kuten on aina tehnyt.

Postatessani Claes Anderssonon kirjasta Hiljaiseloa Meilahdessa, tulin maininneeksi, kuinka olen miettinyt lähiaikoina vanhenemista melkoisen paljon. Viimeinen loma asettaa myös lukijalle kysymyksiä vanhenemisesta sekä ikääntyneen ihmisen omasta että lähipiirin näkökulmasta. Vanheneminen tuo usein myös muistisairauksia, jotka aiheuttavat etenkin lähipiirille paljon huolenaiheita. Olen usein miettinyt, kuinka muistisairas itse ymmärtää sairautensa vai ymmärtääkö ollenkaan. Viimeisen loman John tuntuu tiedostavan muistamattomuuden silloin, kun on terävä hetki päällä, mutta kuinka on asian laita silloin, kun ihminen ei tunnista ketään, eikä mitään ympärillään olevaa. 

Michael Zadoorianin Viimeinen loma sopii luettavaksi, jos pitää road trip -hengestä ja uskaltaa hypätä itsepäisten vanhusten matkaan mukaan.



Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Kaivelin lukemattomien kirjojen pinoja ja löysin yhdestä pinosta joskus viime vuonna voittamani kirjapalkinnon. En edes muista, mikä kilpailu oli kyseessä, mutta kirja on joka tapauksessa Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016). Kirjan englanninkielinen alkuteos Speaking from Among the Bones on ilmestynyt vuonna 2013. Kirja on suomentanut Maija Heikinheimo.

Kirja vie lukijan 50-luvun englantilaiseen Bishop’s Laceyn kylään. Flavia de Luce asuu isänsä ja kahden siskonsa kanssa rapistuneessa perintökartanossa. Flavia on ominut Tar-enon kartanoon jälkeensä jättämän ammattimaisen laboratorion kirjoineen ja laitteineen. Tyttö rakastaa myrkkyjä, ja jakeleekin niitä ajatuksissaan kaikille, jotka häntä jollain tavoin loukkaavat. Laboratoriosta on myös hyötyä, kun nuori tyttö haluaa ratkoa rikoksia.

Bishop’s Laceyn kylän suojelupyhimys Pyhä Tancredin hauta halutaan avata pyhimyksen juhlapäiväksi kaiken kansan ihmeteltäväksi. Kirkon kryptasta löydetään kuitenkin kirkon urkurin ruumis. Flavia sattuu olemaan paikalla, ja hän pääsee jopa ensimmäisenä näkemään rikoksen uhrin. Tästä lähtee liikkeelle tutkinta, jota yrittävät auttaa salaperäinen muinaissiementutkija Adam Sowerby sekä neiti Tanty, joka tuntuu saapuvan paikalle aina pahimmalla mahdollisella hetkellä. Flavia yrittää saada mainetta ja kunniaa selvittämällä rikoksen itsenäisesti, mutta samalla hänen mieltään painaa kartanon kohtalo, joka on laitettu pakkomyyntiin. Minne perhe joutuu, jos heiltä lähtee koti?

Kirja on osa Flavia de Luce -sarjaa. Itselleni tämä oli ensimmäinen kohtaaminen kyseiseen sarjaan, mutta hinku kasvoi lukea sarjan kaikki kirjat. Eikä edes haitannut, että aloin lukea kirjasarjaa aivan jostain muualta kuin alusta. Kirja on ihastuttava, eikä vähiten siksi, että kirjan päähenkilö on 11-vuotias hullunrohkea ja älykäs tyttö. Kirjassa on jotain entisaikojen meininkiä. Kirjasarjaa on verrattu paljon Enid Blytonin Viisikko -sarjaan, ja ehkä tässä jotain sellaista onkin, mutta toisaalta itselleni Viisikko on ollut lapsuusajan kirjasarja. Flavia de Luce -sarja sopii vallan mainiosti tällaiselle hieman hupsulle keski-ikäiselle naishenkilölle.

Kirjan tunnelma on mainio, vaikka välillä aina hieman hirvittääkin Flavian uskaliaisuus sekä rikoksen ratkonnassa että laboratorion kätkössä. Pidän siitä, kuinka Bradley on saanut luotua kirjan, jonka tarina vie mennessään. Kirja on oikea hyväntuulen tuoja, vaikka kyseessä onkin salapoliisiromaani. Kirjasta löytyy viehättäviä yksityiskohtia, jotka antavat kirjaan lisää sitä jotakin. Flavia on esimerkiksi nimennyt polkupyöränsä Gladysiksi ja pitää polkupyörää parhaimpana ystävänään, jota vaalii kaikin tavoin.

Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa -kirjaa suosittelen kaikille, jotka rakastavat perinteisiä dekkareita englantilaisessa miljöössä. Lukijalla kannattaa olla myös avoin mieli, koska kirjan 11-vuotias päähenkilö on todellinen yllättäjä.

Osallistun kirjalla Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteeseen 2017. Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa menee luokkaan Y eli suljetun huoneen mysteeri.