Kiitos vuodelle 2016

Kiitos sinulle vuosi 2016. Tulit kuten muutkin vuodet. Ilotulitteiden välkkyessä ja myrskytessä taivaalla. Otin sinut vastaan hieman jännittyneessä, mutta toisaalta odottavassa mielentilassa.

Tammikuussa alkoivat uudet työt toden teolla vanhassa tutussa työpaikassa. Vaikka työ sinänsä sisälsikin paljon samoja elementtejä kuin aiemmin, olen lähes joka päivä oppinut jotain uutta. Bloggariklubin tammikuinen kokoontuminen avasi myös teatterivuoden ja kuinka paljon mahtavia teatteriesityksiä vuoden aikana tulinkaan nähneeksi.

Helmikuussa juhlittiin Miirin eli äidinäitini 95-vuotisjuhlia. Aamuvarhaisella suunnistimme pienessä pakkaskelissä kohti Pohjanmaan lakeuksia. Perille päästessä lunta tuprutti sakeasti. Isot lumihiutaleet olivat jo peittäneet maan kauniin valkoiseksi. Ja voi sitä riemua, kuinka onnelliseksi tulin, kun näin Miirin. Nimitys Miiri tulee muuten siitä, että kutsuimme äidinäitiäni lapsena muoriksi, ei siis mummaksi tai mummoksi tai mummiksi. Pikkuveljeni opetellessa puhumaan, hän ei oppinut sanomaan muori, vaan käänsi sanan miiriksi. Nimitys vakiintui käyttöön ja äidinäitini on ollut hyvin ylpeä kauniista nimestä, jolla vanhimmat lapsenlapset häntä ovat kutsuneet. Syntymäpäiväjuhlilla minua myös ilahdutti nähdä serkkupoikani jälkikasvua sekä kahden naispuolisen serkun pyöristyneet vatsat. Jälkikäteen kuulin, että kolmannellakin serkullani oli pienen pieni ihmisenalku kohdussaan, josta ei kuitenkaan vielä oltu kerrottu muulle suvulle. 

Maaliskuussa alkoi odottaminen. Mies, joka täällä asuu, sai kuulla joutuvansa sydänleikkaukseen. Ristiriitaisia ajatuksia pyöri mielessäni. Entä jos ja kuinkas sitten? Melko pitkään näitä ajatuksia lopulta sainkin pyöritellä pienessä mielessäni. Maaliskuun lopulla oli mukava ilta kirjailijoiden seurassa. Bloggariklubilaiset oli kutsuttu Bonnierille kuuntelemaan kolmea hienoa kirjailijaa.

Huhtikuu taittui melkoisen arkisissa merkeissä. Onneksi väliin mahtui kuitenkin teatteria ja kädentaitotapahtumaa. Ja jos ihan oikein muistan, huhtikuussa olisin saanut jo aloitella lukemisen kissan ulkoilutuksen ohessa. Mahtavaa ulkoilun hyödyntämistä. Suosittelen muillekin.

Toukokuu on jotenkin aina kuukausi, joka antaa paljon lupauksia. Lupauksia kesän lämmöstä ja auringosta. Tänä vuonna piipahdin ensimmäistä kertaa Forsmanin teemyymälässä. Paikka, johon rakastuin. Keväisenä kuukautena oli toki paljon muutakin aktiviteetteja. Kävin katsomassa muun muassa Angry Birds elokuvan. Olipa kiva pätkä sekin.

Kesäkuussa pääsin ystäväni seurassa tapaamaan Juha Veijosta, joka esiintyi KUT:in kesäteatterin Jäniksen vuoden pääroolissa. Tapaamisesta jäi kyllä hieno fiilis ja vieläpä jäniksenkorvatkin, jotka muuten ilostuttavat minua arkipäivisin työpaikallani. Jonain päivänä oikeasti laitan korvat päähäni ja pompin matkoihini, kun oikeasti alkaa ahdistaa enemmän kuin tarpeeksi. Kesäkuussa kävin miehen kanssa kuuntelemassa luentoa tulevasta sydänleikkauksesta. Hyvä luento, vaikka ei sekään meinannut mennä aivan putkeen. Käsittämätöntä, kuinka todella vakavasti sairaita ihmisiä voidaan kohdella, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Heinäkuu, tuo yleinen kesälomakuukausi, soi minulle viikon hengähdystauon töistä. Olin päättänyt pitää kesälomani vasta siinä vaiheessa, kun mies menee leikkaukseen, jotta olen sitten apuna, kun mies kotiutuu sairaalasta. Ja heinäkuussa se sitten tuli. Nimittäin ilmoitus sairaalasta, että leikkaus olisi 22. päivä elokuuta. Heinäkuussa osallistuin myös ensimmäistä kertaa lukumaratonille. Oli hauska kokemus ja toivottavasti ei ainoa laatuaan. Lomaviikolla kävin kääntymässä Joensuussa sekä Naivistit Iittalassa -näyttelyssä. Olisipa rahaa ja seinätilaa yllin kyllin. Ostaisin seinät täyteen naivistisia tauluja. Ne jaksavat aina nostaa hymyn huulilleni.

Elokuun alkumetreillä juhlistettiin isäni 70-vuotispäiviä. Kunnioitettava ikä tämäkin. Miehen leikkauspäivää odotellessa kävin Helsingin Kaupunginteatterin syyskauden avajaisissa katsastamassa syksyn teatteritarjontaa. Kaikkea kivaa esitystä teatterilla oli syksyn ohjelmistossa tarjottavana. Miehen leikkauspäivän koittaessa olin hermostunut ja poissa tolaltani. Kävi vielä niin, että mies lähetettiin kotiin odottamaan uutta aikaa. Oli tullut pari kiireellisempää tapausta. Vaikka tämän ymmärrän, että tällä kenties pelastettiin ihmishenkiä, oli tämä silti henkisesti todella kova paukku. Onneksi uusi aika ilmoitettiin samana päivänä. Vielä piti viikko odotella.

Syyskuussa mies oli jo leikattu ja toipuminen alkanut. Miehen vielä maatessa sairaalassa, menin syyskuun ensimmäisenä lauantaina juhlistamaan kummieni 50-vuotishääpäivää. Tällaisissa kemuissa en ollutkaan aikaisemmin ollut, mutta kivat juhlat olivat. Hieno saavutus olla 50 vuotta naimisissa. Syyskuu on myös tämän perhekunnan syntymäpäiväkuukausi. Ensin Herra Karvajalka aloittaa juhlinnan, jonka jälkeen mies jatkaa ja minä itse tulen viimeisenä, mutta en tietysti vähäisimpänä.

Lokakuun laukaistessa itsensä ilmoille, sattui pieni onnettomuus. Ulkoilutin Herra Karvajalkaa, joka käveli nätisi edelläni. Roikotin fleksiä oikean käden keskisormella ja nimettömällä. Kirja oli peukalon ja etusormen välissä. Jostain syystä kissa riehaantui ja lähti pinkomaan tulosuuntaan, jolloin fleksikäteni sormet vääntyivät yli äyräitten. Sattui kamalasti, mutta lääkäriin en ennättänyt, koska tiedossa oli Kansallisteatterin Luuloisairas. Seuraavana aamuna oikean käden nimetön oli mustankirjava ja turvoksissa. Lähdin Peijakseen. Sormi murtunut ja viikko sairaslomaa. Oikeasti ei kivaa. Töissä hirvittävä paine, eikä tällainen helpottanut tilannetta. Lisäksi viikko onnettomuudesta oli naisten perinteinen mökkiviikonloppu. Meni sitten paljuilut käsi muovipussitettuna. Sormiongelmien jatkuessa menin työpaikkalääkärille puhumaan ongelmastani, koska sormi ei mielestäni ei ollut aivan kunnossa. Samalla pyysin lääkäriä uusimaan verenpainelääkkeeni. Kysyi sitten, mitenkäs ne paineet ovat olleet. ”Ihan hyvät silloin, kun olen muistanut mittailla”, vastasin minä. Ja mitataan. Joo, lukemia en tänne laitan, mutta meinasin pökrätä. Ajattelin, että mittari räjähtää. Paineet olivat järkyttävissä lukemissa. Ei meinannut lääkärikään uskoa näkemäänsä ja mittailtiin uudestaan. Hieman parannusta, mutta siitä huolimatta huippulukemat, jos ajatellaan numeraalisia arvoja. Lääkärin katsoessa minua, sanoin, että on ollut hieman stressiä töissä. Aloin avautua ja purkaa lankakerää, jota olin sisimmässäni kantanut ja kerännyt. Lääkäri kuunteli. Määräsi lisää verenpainelääkitystä ja halusi, että tulen näyttäytymään kahden kolmen viikon kuluttua uudelleen ja tupla-ajalla, koska tämäkin aika oli venähtänyt tuplaksi. Siinä sitä sitten oltiin. Minä, joka olen mielestäni aina ollut henkisesti vahva, olinkin yhtäkkiä avuton ja voimaton. Alkoi syvissä vesissä kahlaaminen, mutta onneksi matkaan mahtui myös valonpilkahduksia. Lokakuun lopulla oli kirjamessut, joissa olin ensimmäistä kertaa mukana kirjabloggaajana ja toivottavasti en viimeistä kertaa. Olipa hienot messut, joissa oli mahtavia bloggaajataphtumia.

Marraskuu, tuo vuoden masentavin kuukausi, joka aiheuttaa itselleni vuosi vuodelta enemmän ahdistusta. Tänä vuonna ihan konkreettisestikin. Edellisessä kuussa tapahtunut työpaikkalääkäriepisodi avasi silmiäni. Aloin miettiä omaa jaksamistani yhä enemmän ja enemmän. Mennessäni uudestaan työpaikkalääkärin juttusille, hän sanoi, että olen selvästi oikealla tiellä ja tunnelin päässä näkyy valoa, vaikka tie tulee olemaan pitkä. Kerroin myös miehen sydänleikkauksesta ja henkisesti raskaasta syksystä. Lääkäri halusi taas nähdä minut uudestaan tupla-ajalla muutaman viikon kuluttua. Sitten iski influenssa. Ensin minuun ja sitten mieheen, joka täällä asuu. Voiko enää surkeammaksi mennä? Onneksi uusi sohva ja lepotuoli sentään piristivät mieltäni, vaikka lepotuolin valtasikin Herra Karvajalka. Olin ajatellut tuolia lähinnä itselleni lukutuoliksi.

Vaikka joulukuussa pimeys lisääntyy, on se kuitenkin jotenkin aina toiveita täynnä oleva kuukausi. Mies sai sairaalan kontrollikäynnillä niin sanotusti terveen paperit sydänasioitten tiimoilta. Itse kävin kolmannen kerran juttelemassa työpaikkalääkärille. Kerroin pimeyden masentavan minua ja ensimmäistä kertaa aikuisiällä en aikonut ottaa paineita joulusta, enkä myöskään ottanut. Tammikuussa on taas treffit lääkärin kanssa, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että olen saanut otteen syksyn henkisesti raskaista ajoista. Jouluaikaan pidin yhden ylimääräisen vapaapäivän. Olen nauttinut kiireettömistä vapaahetkistä hyvien kirjojen parissa. Olen syönyt suklaata hyvällä omallatunnolla. Olen oppinut itsestäni paljon uutta vuonna 2016.

Kiitos sinulle Rakas lukija, joka jaksoit tänne asti postauksen lukea. Tästähän tuli pitkä kuin nälkävuodesta. Unohtui vielä kirjoittaa se, että kirjoja olen lukenut vuonna 2016 hurjan paljon ja harmaat hiukset ovat erittäin ikävästi lisääntyneet. Pienenä tyttönä toivoin olevani vaaleahiuksinen. Aikuisena olen ollut ihan tyytyväinen ruskeaan hiusväriini, mutta nyt haluaisin taas olla vaaleahiuksinen, etteivät harmaat hiukset näkyisi niin selkeästi. Ihan vain pieni toive. 

Onnea Uudelle Vuodelle 2017! Odotan mielenkiinnolla, mitä se tuo tullessaan.